Eiliseen kirjoitukseeni viitaten. Joskus ihmettelemme, kuinka kaikenlaista yllättävää voi sattua ja asiat menevät VÄKISIN pieleen vaikka kuinka hyvin olisi ne suunnitellut ja toteutukseenkin olisi erittäin kykenevä. Silloin, kun eniten alkaa harmittaa projektin pieleen meno, haluan uskoa, että sillä oli tarkoitus. Meitä voidaan estää meille tuntemattomasta syystä.

Tämä toimii kumpaankin suuntaan. Etsimme usein syitä vain silloin, kun jotain ikävää tapahtuu. Miksi juuri minä? Ei minulle voi mitään käydä, vain muille. Silloin, kun tapahtuu yllättäen kivoja juttuja, emme yleensä kyseenalaista asiaa. Kel onni on, se onnen kätkeköön. Jos voittaisin lotossa, en sanoisi sen olevan kohtalo vaan onnellinen sattuma. Mutta, jos menettäisin (olemattoman) omaisuuteni vaikkapa uhkapelissä, haluaisin nimetä sen kohtaloksi.

Tällainen 'johdatus'-filosofia auttaa minua elämässä, oli se sitten potaskaa tai ei. Se pätee ihan pikkujuttuihinkin. On lohduttavaa ajatella, että kaikella on tarkoitus, vaikka sitä olisi vaikea hyväksyä. Se ei saa silti minua pakenemaan vastuuta, mutta se estää minua pilaamasta elämääni muita syyttelemällä. Vahinkoja voi sattua. Kumoaako tahallisuus kohtalon, vai pitikö juuri niin käydäkin? (Vrt. Juudas.)

Harvoin sanon muille, että ehkä se oli tarkoitus. Useammin kai mukava/ikävä sattuma. Vahinko, että näin kävi/ei käynyt.