En voi syyttää lapsiani, kun he tekevät typeriä juttuja. Olen kasvattanut heidät väärin. He ovat nähneet paljon pahaa ja väärää.

Nyt, kun he ovat omillaan, heillä ei ole kaikkia niitä valmiuksia, joita minun olisi pitänyt antaa. Turha minun on enää tyrkyttää neuvoja, kun he ovat jo lentäneet pesästä, ja vasta itsekin kasvoin aikuiseksi, kun oli aikaa.

Niin, kun oli aikaa ajatella.

Vasta nyt huomaan, mitä he ovat jääneet paitsi. Olen epäonnistunut kasvattajana, äitinä.

En tahdo sotkea tähän juttuun omaa menneisyyttäni, joka oli mitä oli. Aina sanotaan, että kohtalo jatkaa kulkuaan, mutta ottaa se koville todella nähdä sen tapahtuvan.

Ei omena kauas puusta putoa. Se on kuin kirous, joka lankeaa päälle jossain vaiheessa elämää vaikka kuinka haroisit sitä vastaan. Kaikkien on tehtävä omat virheensä. (Siis tässä kohtaa vertaan itseäni omiin vanhempiini, ja puhun omista virheistäni, lisäsin, ettei tule väärinkäsitystä.)

Vaikka kuinka toivoisit, että asiat menevät hyvin, kun ei kultalusikka suussa ole syntynyt, sinun on taisteltava. Niin se menee.

Ja minulla sentään on maailman parhaat lapset.