En yleensä valittele, mutta nyt tuntuu, että sitä kahlaa oikeen pohjamutia ruopaten. Velloen ja dyykaten. Sellaista se on ihmisen elämä. Naamari paskassa ja kurassa munaskuita myöten. Jääpuikkoja ja rakeita. Kakkaa ja kukkua. Vastuksia ja uittuiluja tulee päälle täysillä. Mutta antaa sataa vaan. Taipuu, taipuu, muttei katkea. Jos jalat on poikki niin ryömitään. Aina siitä on noustu ja noustaan taas, ja jos ei niin sitten sorrutaan. Sorrutaan tuhat kertaa. Ja vielä sittenkin porskutellaan.

Siinä toivossa, vaikka tämä helvetti kestäisi tuhat vuotta. Siellä rapakossa kun rypee aikansa niin eiköhän ala näyttää kirkkaammalta ja jos ei, niin sitten ryvetään edelleen. Menninkäisiäkin tarvitaan. Kaikki eivät ole valon lapsia. Kaikkeen on jo totuttu.

Syvältä kompostin syövereistä tervehdin teitä:))