Tottakai me kaikki halutaan pitää sukulaiset lähellä, ja oma isoäitini asuikin meillä. En edes ala puhua siitä, mitä kaikkea jäi muinoin isoäidiltäni Karjalaan, ja kuinka meidän suku on ripoteltu kuka minnekin.

Mutta kuinka meitä maailma riepottaa. Minne lopulta asetumme? Nykyään puolisokea, mm diabetestä sairastava äitini asuu yksin kaukana, enkä usein pääse häntä katsomaan. Kodinhoitoapua hän saa harvoin, jos ollenkaan, eikä hän kehtaa vaatiakaan mitään. Toimeen vaan tulee jotenkin. Tuntuu julmalta käännyttää vanhoja ihmisiä takaisin kotimaahansa, mutta ellei laillista perustetta löydy, ei laista mielestäni tule poiketa. Moni asia tuntuu meistä epäoikeudenmukaiselta, mutta jos annamme tunteiden vaikuttaa joka kerta, mihin lopulta vedetään raja? Jos jossain maassa on huonosti hoidettu terveydenhuolto ja korruptiota, niin onko meillä silloin velvollisuus ottaa vastaan kaikki perheidensä luona asua haluavat? Ei se minua muuten haittaa, mutta paljon muutakin epäoikeudenmukaista ja korjattavaa tulee löytymään. Toivottavasti en kuulosta kyyniseltä, vaikka laki ei ole kohdallani tuntenut armoa, ja kotikin on kahdesti menetetty.