Kävin tänään juttelemassa diakonissan kanssa taloudellisesta tilanteestani. Tuntui hiukan oudolta, sillä oikeasti minun olisi pitänyt olla velkaneuvojalla tai sosiaalitoimistossa. Kuitenkin tuntuu siltä, ettei mikään muu taho ota tosissaan ahdinkoani. Sain paljon neuvoja, ja tulisin saamaan muutakin apua.

Tuntuu, että asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Ennen seurakunnasta sai henkistä apua ja toimeentulotuesta taloudellista. Nykyään ihmisen todellista tilannetta ja hätää ei oteta huomioon niissä paikoissa, jotka alunperin on asetettu hänen etujaan valvomaan. Nämä instanssit ovat keskittyneet siihen, miten voidaan olla auttamatta. Kiitos porvarihallitus, joka mahdollisti senkin, että kun takuueläke hilattiin hiukan yli minimin, asiakkaat menettivät toimeentulotuen eikä siis kokonaistilanne ainakaan parantunut. En puhu tässä kohtaa itsestäni. Mietin vain, kuinka paljon turha rukkaus tulee yhteiskunnalle maksamaan. Lisätään pari euroa toiseen päähän, ja samantien se putoaa pois toisesta päästä.

Kuitenkin ihmisen hätä on todellinen. Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole itse kokenut.

Jos meikäläinen, joka erosi kirkosta ollessaan 16 v. kääntyy kirkon puoleen, hädän täytyy olla uskottava. Silloin eivät enää aatteet paljon paina.