Halusin pois nämä pakolliset päivitykset sairaudesta. Muistan sitä hirveää väsymystä, josta kärsin ennen lääkityksen aloittamista. En enää koskaan käytä sanaa kuolemanväsynyt turhanpäiten.

Väsymys aiheutti suorastaan pahoinvointia. Lepo ei helpottanut vähääkään. Tuntui kuin olisin kävelleyt syvässä vastavirrassa. Laihdun paljon, koska en pystynyt syömään. Joskus luulin saavani sydänkohtauksen, sillä usein olin lähellä pyörtymistä. Kuljin töissä moppiin nojaten, sillä en voinut luottaa tasapainooni. Valitin jatkuvasti väsymystä, työkavereille, perheelle, lääkäreillekin. Muiden mielestä olin vain laiska tai aneeminen. "Kaikkihan me ollaan loman tarpeessa!" En enää ikinä vähättele, jos joku sanoo olevansa kroonisesti väsynyt.

Pahimmillaan väsymys oli viimeisenä Jouluna, kun yritin jaksaa töiden jälkeen jouluostoksille. Lihakset surivat ja särkivät enkä tahtonut pysyä pystyssä. Oksetti ja huimasi. Palelin koko ajan. Kuoleminen siihen paikkaa olisi tuntunut helpotukselta. Onneksi ja epäonneksi mieheni oli mukana. Hän ei ymmärtänyt tilaani ja oli vihainen, koska en edes jaksanut selittää enkä välittää, mutta keräsi suurimman osan ostoksista kärryyn ja ajoi meidät kotiin. En pystynyt enää avaamaan auton ovea. Aloin vihdoin myöntää itselleni, että on pakko saada apua. Lisäksi minut pelästytti pissan tummuus. (Merkki proteiinin vuotamisesta.)

Silti sinnittelin fyysisessä työssä vielä pari kuukautta Joulun jälkeen kunnes kaaduin jalkani päälle. Sain sairauslomaa kolme päivää, mutta jäin sinnikkäästi kotiin ja pakkokin oli. Alkoi taistelu ja loppu on historiaa.